Bernard Kouchner - yhä rivakka, aina radikaali

Luo: 10/19/2009 - 01:48
Addthis: 

Ranskan karismaattinen ulkoministeri kulkee omia, ihmisläheisiä polkujaan.

Bernard Kouchner saapuu Bagdadin lentokentälle elokuussa 2007.
Kuva: 
Wathiq Khuzaie/AFP/Getty Images

Komea ranskalaispoliitikko kääri housunlahkeensa ja raahasi rannasta riisisäkin jaettavaksi Somalian nälkäänäkeville. Uutiskuvaajat olivat riemuissaan ja pyysivät häntä tekemään saman vielä uudelleen. Bernard Kouchner, joka oli tuolloin Ranskan terveys- ja humanitaaristen asiain ministeri, hymyili ja teki työtä käskettyä – kerran ja vielä toisenkin.

Arvostelijoiden mielestä kyseinen tapaus sodan runtelemassa Mogadishussa joulukuussa 1992 toi esiin Kouchnerin pahimmat puolet: huomionkipeyden ja erikoistumisen pikemminkin mediatempauksiin kuin kouriintuntuviin saavutuksiin.

Yhdeksän vuotta myöhemmin Kouchnerin elämäkerran kirjoittaja Alain Guillemoles sai kuitenkin nähdä toisen puolen huippupoliitikosta, joka nykyään on Ranskan ulkoministeri ja kiertää ahkerasti maailmaa. ”Kouchner kävi luxemburgilaisessa sairaalassa kehittäessään Euroopan laajuista verkostoa köyhien maiden aids- ja malariapotilaiden auttamiseksi”, Guillemoles kertoo. ”Hän pysähtyi jokaisen vuoteen ääreen. Hän puhui potilaiden kanssa, piti heitä kädestä ja katsoi heitä suoraan silmiin kuin lääkäri, joka hän ennen olikin, eikä kuten ammattipoliitikko. Hän oli sympaattinen sanan vanhassa merkityksessä: hän osoitti kykyä eläytyä toisten ihmisten kärsimyksiin.”

Se on Bernard Kouchnerin todellinen minä, sanovat hänen ystävänsä. Kouchner on ehkä linssilude, mutta hän ei luovu yrityksestä parantaa maailman huono-osaisimpien elämää.

Kouchnerin persoona tuskastuttaa niitä, jotka haluaisivat luokitella ihmiset siististi omiin lokeroihinsa heidän näkemystensä ja toimintansa perusteella. Tuo tuskastuttavuus nousi huippuunsa toukokuussa 2007 heti Ranskan presidentinvaalien jälkeen. Oikeiston ehdokas Nicolas Sarkozy oli juuri saanut vaalivoiton. Kouchner, joka on koko ikänsä kuulunut vasemmistoon, oli vastustanut Sarkozya. Niinpä Kouchner yllättyikin, kun hän vastasi puhelimeen pariisilaisasunnossaan ja kuuli Sarkozyn äänen.

”Bernard”, tuore presidentti sanoi, ”mitä jos tulisit ulkoministeriksi?”

Kouchner huomautti heidän räikeistä mielipide-eroistaan, mutta Sarkozy ei antanut periksi. Kaikessa vasemmistolaisuudessaankin Kouchner oli käytännöllinen sosiaalidemokraatti, jolla oli ystäviä kaikissa poliittisissa ryhmittymissä, ja hänen suhteensa Ranskan sosialistipuolueeseen oli riitaisa. Monen lisäpuhelun ja yhden tapaamisen jälkeen Sarkozy ilmoitti julkisuuteen, että Kouchner liittyisi hallitukseen.

Uutinen oli sensaatio. Joidenkin mielestä Kouchner oli pettänyt kaiken, mitä oli saavuttanut pitkällä urallaan lääkärinä, Lääkärit ilman rajoja -avustusjärjestön perustajana ja poliitikkona. Monet tavalliset ranskalaiset pitivät kuitenkin Kouchnerin päätöstä taitavana vetona.

Kouchner on paneutunut uuteen rooliinsa koko voimallaan. Hän pursuu toimintatarmoa kuten energisyydestään tunnettu presidenttinsäkin, ja hän onkin kiertänyt maailmalla puhumassa hankalista kysymyksistä, kuten Darfurista, Iranista ja Venäjän ihmisoikeustilanteesta, ja turvautunut henkilökohtaiseen diplomatiaan pyrkiessään torjumaan uutta veristä kriisiä Libanonissa.

Kouchner ja Sarkozy ovat levittäneet tärkeää sanomaa: World Trade Centerin terroristi-iskujen jälkeen sivustakatsojana pysytellyt Ranska on nyt halukas ottamaan jälleen johtavan roolin maailmannäyttämöllä. Tammikuussa 2008 Sarkozy esimerkiksi ilmoitti, että Ranska perustaa pysyvän sotilastukikohdan Yhdistyneisiin Arabiemiirikuntiin vuonna 2009. Tällöin Ranskasta tulee Yhdysvaltain lisäksi ainoa ulkovalta, jonka joukot pysyvät jatkuvasti epävakaalla Persianlahden alueella.

Sarkozy ja Kouchner ihailevat molemmat amerikkalaista käytännönläheisyyttä ja energisyyttä. He ovat pehmentäneet Ranskan usein hankalaa suhdetta Yhdysvaltoihin ja etsivät tapoja tehdä yhteistyötä Washingtonin kanssa. Sellaisen politiikan markkinointi ei ole helppoa Ranskassa, missä epäilevä asenne Yhdysvaltoja kohtaan on syvälle juurtunut. Bernard Kouchner jos kuka voi siinä onnistua.

Tyttöjä ja aseita: Kouchner syntyi Ranskan Avignonissa 1.11.1939 ja kasvoi Pariisin lähellä. Hänen isänsä oli lääkäri ja radikaali poliittinen aktivisti. Bernardin nuoruus oli vauhdikas, hän paneutui tyttöjen jahtaamiseen samalla innolla kuin politiikkaankin. Hän lähti opiskelemaan lääketiedettä isänsä jalanjäljissä, mutta liittyi tuolloin myös vaikutusvaltaisen Ranskan kommunistipuolueen nuoriso-osastoon. Vuonna 1964 hän kävi Kuubassa ja tapasi Fidel Castron, joka piti komeasta nuoresta ranskalaisesta idealistista. He puhuivat vallankumouksesta ja joivat rommia läpi yön.

Kouchneriin teki suuren vaikutuksen myös Ernesto Che Guevara, lääkärikollega, joka oli kuvaillut, miten oli joutunut sissijoukkoineen väijytykseen. Che oli joutunut valitsemaan, hylätäkö lääkärinlaukkunsa vai konepistoolinsa, ja oli päättänyt pitää aseen.

Kouchner jopa harkitsi itsekin luopuvansa lääketieteestä vallankumouksen hyväksi, mutta hylkäsi ajatuksen pian. Vuonna 1966 hänet erotettiin kommunistipuolueesta, joka ei sietänyt hänen huoletonta suhtautumistaan sääntöihin, ja toukokuun 1968 opiskelijamellakoissa hän oli yhdessä nuorten radikaalien kanssa ottamassa mittaa virallisesta Ranskasta.

MAINOS, SISÄLTÖ JATKUU ALLA
MAINOS PÄÄTTYY

Kun yhteenotot laantuivat, Kouchner oli levoton ja turhautunut. Punaisen Ristin kansainvälinen komitea etsi tuolloin lääkäreitä Nigeriaan, missä raivosi sisällissota. Kouchner lähetettiin ranskalaisen lääkäriryhmän mukana etulinjan sairaalaan Biafran separatistien hallitsemalle alueelle. He tekivät jopa 20 tunnin työpäiviä tukahduttavassa helteessä hoitaen sodan ja nälänhädän siviiliuhreja. Vähäisenä vapaa-aikanaan he keskustelivat kiihkeästi ja särpivät olutta. Mitä järkeä oli paikata potilaita, jotka kuitenkin joutuisivat surmatuiksi tai kuolisivat aliravitsemukseen sairaalasta päästyään? Tarvittiin poliittisia toimia, ja maailman täytyi saada tietää, mitä tapahtui. Mutta Punaisen Ristin säännöt estivät heitä puhumasta asioista julkisesti.

Kouchner palasi Ranskaan vakuuttuneena humanitaarisen väliintulon välttämättömyydestä kaikkialla, missä sitä tarvittiin, poliittisista näkökohdista riippumatta. Biafrassa vietetty aika vahvisti myös hänen uskoaan tiedonvälityksen voimaan. Siitä lähtien hänessä yhdistyivät elämäkertakirjailija Guillemolesin mukaan ”lääkäri, toimittaja ja poliitikko, toisinaan kaikki kolme samana päivänä”.

Muutamien Biafran lääkäritovereidensa kanssa hän perusti Lääkärit ilman rajoja -järjestön (Médecins Sans Frontières, MSF). He matkustivat sota- ja katastrofialueille ympäri maailmaa ja toimivat minimibudjetilla. Avustustyöstä saatu oma kokemus on tuonut Kouchnerille ainutlaatuista arvovaltaa politiikan ja diplomatian maailmassa. ”Lääkärinä hän on kastanut kätensä vereen paitsi Nigeriassa myös Afganistanissa, Libanonissa, Kurdistanissa ja ties missä”, sanoo hänen vaimonsa Christine Ockrent, Ranskan tunnetuin televisiotoimittaja.

Vuonna 1979 MSF lähti auttamaan Vietnamin venepakolaisia, jotka olivat lähteneet hatarilla aluksilla merelle pakoon kommunistihallintoa. Kouchner oli varmistanut, että tiedotusvälineet olivat monilukuisina todistamassa, kun itkeviä pakolaisia nostettiin vuotavista veneistään järjestön vuokraamalle Île de Lumière -laivalle Bidong-saaren edustalla Malesiassa. Tempaus nosti Kouchnerin kuuluisuuteen, mutta aiheutti myös riitaa järjestön perustajien kesken. Kouchnerin arvostelijat alkoivat valittaa, että hän viihtyi liiaksi parrasvaloissa, ja vaativat ammattimaisempaa asennetta, joka edistäisi järjestön kasvua. Vastustajien mukaan Kouchner halusi pitää MSF:n pienenä, jotta hänen olisi helpompi hallita sitä itse.

Kun erilaiset näkemykset törmäsivät valtuutettujen kokouksessa toukokuussa 1979, Kouchner turvautui enemmän retoriikkaan kuin organisointiin. Hän jäi tappiolle ja erosi MSF:stä, joka sittemmin kasvoi maailman suurimmaksi lääketieteelliseksi avustusjärjestöksi ja sai vuonna 1999 Nobelin rauhanpalkinnon.

Toiminnan mies: Välirikko MSF:n kanssa ei hidastanut Kouchnerin vauhtia. Hän perusti uuden järjestön nimeltä Maailman lääkärit (Médecins du Monde), joka toimii tätä nykyä 50 maassa. Oli kenties väistämätöntä, että Kouchner päätyi politiikkaan. ”Hän pitää vallasta”, sanoo Ranskan suurimman sanomalehden Le Monden toimituspäällikkö Alain Frachon, joka on tuntenut Kouchnerin 20 vuotta. ”Hän on paljon kiinnostuneempi toiminnasta kuin teoriasta.”

Vuonna 1988 sosialistinen presidentti François Mitterrand nimitti Kouchnerin humanitaaristen asiain valtiosihteeriksi, ja neljä vuotta myöhemmin hänet ylennettiin terveysministeriksi. Vuosien 1993–1997 oikeistohallituksen aikana hän oli Euroopan parlamentin jäsen, mutta ei päässyt Ranskan parlamenttiin. Kun sosialistipuolue sai jälleen parlamenttienemmistön vuonna 1997, Kouchner nimitettiin terveysasiain valtiosihteeriksi.

Vuonna 1999 hän sai tehtäväkseen johtaa serbivallasta vapautuvan Kosovon poliittista ja taloudellista jälleenrakennusta. Yhdistyneiden kansakuntien erityisedustajana hänellä oli hyväntahtoisen diktaattorin valtuudet, ja hän nautti täysin siemauksin auktoriteetistaan.

Brittiläinen kenraali Mike Jackson, joka toimi tuolloin Kosovon Nato-joukkojen komentajana, antoi leikillään Kouchnerille kutsumanimen ”Le Roi”, kuningas. ”Hän on hyvin ranskalainen”, Jackson sanoo, ”mutta ei mahtipontinen. Hän harrastaa varsin kuivaa huumoria ja on itseironinen.” Kouchnerin työteliäisyys teki Jacksoniin vaikutuksen. Kouchner istui tuntikausia pitkäveteisissä neuvotteluissa, kun Kosovon vapautusarmeijaa demilitarisoitiin ja väkivallan ja vihan pirstomaa yhteiskuntaa ruvettiin rakentamaan uudelleen. ”Hän ei koskaan antanut periksi”, Jackson kertoo. ”Hän kävi rivakasti työhön käsiksi ja oli valmis ottamaan riskejä.”

Myös Kouchnerin myötätuntoisuus jäi Jacksonin mieleen. ”Muistan, kun hän palasi vierailulta serbikylään. Hän oli järkyttynyt näkemästään ja hoki vain: ’He ovat niin köyhiä, niin köyhiä.’” Kouchnerista kertoo paljon se, että hän sääli yhtä paljon Kosovon konfliktiin yleisesti syyllisenä pidettyjä serbejä kuin uhreja, joista valtaosa oli albaaneja.

Vuonna 2001 hän palasi Ranskaan terveysasiain apulaisministeriksi, mutta kausi päättyi seuraavana vuonna, kun oikeisto nousi jälleen valtaan parlamentissa.

Voimakaksikko: Kouchnerin ensimmäinen vaimo oli Évelyne Pisier, joka on nykyään yksi Ranskan johtavista juristeista ja filosofeista. He saivat vuonna 1971 pojan, Julienin, ja vuonna 1975 kaksoset Antoinen ja Camillen. Kouchnerin jatkuva poissaolo rasitti avioliittoa. Erään televisioväittelyn yhteydessä hän tutustui Christine Ockrentiin. Ockrentin mielestä Kouchner oli ”mielenkiintoinen tyyppi, (joskin) lyhyenpuoleinen”.

Ockrent ja Kouchner rakastuivat, menivät naimisiin ja saivat pojan, Alexandren, joka on nyt 23-vuotias ja opiskelee yhteiskuntatieteitä Hongkongin yliopistossa. Pariskunta kuuluu Ranskan vaikutusvaltaisimpiin. ”Osa vasemmistosta inhoaa heitä, koska he ovat liian valovoimaisia ja menestyviä”, Alain Frachon sanoo. ”Mutta he ovat molemmat siitä huolimatta aitoja ihmisiä.” Ockrentin mielestä hänen aviomiehensä suurin hyve on vilpittömyys. ”Hän ei ole tippaakaan kyyninen”, Ockrent sanoo. ”Minä en voi pitää häntä sankarina, koska olen hänen vaimonsa. Mutta hän on kunnon ihminen.”

Virkahuoneen ulkopuolella Kouchner oli edelleen näkyvä ja usein kiistanalainen hahmo. Kun vuoden 2003 Irakin sotaa edeltänyt kansainvälinen kriisi puhkesi, Kouchner herätti raivoa Ranskassa ilmoittamalla kannattavansa Saddam Husseinin syöksemistä vallasta. Vuonna 2005 hän epäonnistui pyrkimyksessään päästä Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisasiain päävaltuutetuksi, ja seuraavana vuonna hän haki turhaan Maailman terveysjärjestön johtajan paikkaa.

Kaksoisrooli: Ystäviensä mukaan Kouchner ei voinut vastustaa houkutusta päästä vielä yhteen huipputason tehtävään, vaikka vaarana olivatkin erimielisyydet uuden työnantajan kanssa. Sarkozy ja Kouchner eivät olleet läheisiä tuttavia. Christine Ockrentin mukaan he pääsivät kuitenkin nopeasti hyviin väleihin. ”Sarkozy pitää Bernardista. Bernard saa hänet nauramaan. Heillä on sellainen miesten välinen yhteisymmärrys.” 53-vuotias presidentti ja hänen nuorekas 68-vuotias ulkoministerinsä käyvät yhdessä lenkillä.

Kouchner ja Sarkozy ovat tehokas parivaljakko, mutta he ovat molemmat lujatahtoisia miehiä, ja heidän suhteessaan on aineksia konfliktiin. Ranskan presidentit ovat perinteisesti hoitaneet itse ulkopolitiikkansa, ja ulkoministeri on usein jäänyt käytännössä pelkän diplomaatin asemaan. Kouchner on kuitenkin jo osoittanut tiettyä itsenäisyyttä. Syyskuussa 2007 hän varoitti oma-aloitteisesti maailmaa, että Irania saatettaisiin pommittaa, jos Teheranin ydinaseohjelmaa ei saataisi pysäytetyksi diplomatian keinoin. Hänen edeltäjänsä eivät olisi ikinä olleet niin suorasukaisia.

Christine Ockrent sanoo, että kaikesta kaveruudesta huolimatta Kouchner panee Sarkozylle vastaan, jos uskoo presidentin olevan väärässä. Kouchner vastusti Sarkozyn päätöstä ottaa Libyan johtaja Muammar Gaddafi kaikin kunnianosoituksin vastaan valtiovierailulle Pariisiin ja jäi näyttävästi pois juhlamenoista.

Joissakin suhteissa Sarkozy on osoittautumassa nuoremmaksi versioksi Kouchnerista, uskoo Alain Guillemoles. ”Sarkozy on kuin pikkuinen Kouchner. Hän on oppinut Kouchnerilta paljon – varsinkin siitä, miten keskeisessä asemassa viestinnän on politiikassa oltava.”

Kouchner jää kuitenkin historiaan monesta muustakin syystä kuin vain mediataitojensa vuoksi. Guillemolesin mukaan hänen suuri saavutuksensa on ”se, että hän on vakiinnuttanut humanitaarisuuden – ihmisläheisyyden ja avustustyön tekemisen – yhdeksi politiikkaa ohjaavista periaatteista. Se on hänen suuri ajatuksensa, ja se on onnistunut. Kaikki ovat nykyään humanitaarisuuden asialla.”

Osallistu keskusteluun!