Donna Leon - kahvia & rikoksia

Luo: 08/11/2015 - 11:00

Tapasimme Venetsiassa asuvan amerikkalaisen menestyskirjailijan Donna Leonin.

Kuva: 
Isolde Ohlbaum / LAIF

Kaikki alkoi myrkytetystä kahvista, joka aiheutti venetsialaisteatteri Teatro La Fenicessä esiintyneen maestron kuoleman. Kuoleman selvittämisestä tuli komisario Brunettin ensimmäinen tapaus. Se syntyi, kun musiikkia rakastava Donna Leon oli keskustellut ystäviensä kanssa hämäristä juonitteluista. ”Halusin vain kokeilla, osaisinko kirjoittaa rikosromaanin”, Leon sanoo kahviaan sekoittaen. Kokeillessaan romaanin kirjoittamista Leon oli 50-vuotias. Pian tapaamisemme jälkeen hän täyttää 72, ja nykyään puoli maailmaa yhdistää Venetsian ennemmin Brunettiin kuin Vivaldiin. Donna Leon osaa epäilemättä kirjoittaa, ja häneltä on ehtinyt ilmestyä jo 22 Brunetti-teosta.

Tapaamme Leonin toiveesta zürichiläisessä, itsepalveluperiaatteella toimivassa kasvisravintolassa. Zürichissä toimii Leonin kirjojen kustantamo, ja oopperaan, hänen toiseen kotiinsa, on sieltä vain muutamien metrien matka. Donna Leonin kerronta on – niin kirjoissa kuin todellisuudessa – värikästä, viihdyttävää ja hullunkurista. Hiljaisia hetkiä ei ole mitään syytä pelätä: niitä ei tule. On käytännöllisesti katsoen mahdoton sanoa, mitä New Jerseystä Yhdysvalloista kotoisin oleva kirjailija rakastaa eniten – puhumista, kirjoittamista, kirjoittamisesta puhumista? Kaikkea. Tyhjän paperin syndrooma on Leonille tuntematon ilmiö, sillä kirjoittaminen on hänestä hauskaa. ”Elämä on ihanaa. Elämme vain kerran.” Ainoasta elämästään Leon aikoo nauttia kenenkään häntä siinä estämättä.

Elämänasenteeseen liittyy vahva onnellisuuden kokemus, joka Leonilla on ollut lapsesta asti. ”Miksi en olisi onnellinen? Asun maailman kauneimmassa kaupungissa (Venetsiassa), teen mitä haluan, minulla on ystäviä ja olen terve”, hän kuiskaa kuin salaisuutta kertoen, kuten hän tekee aina kun on kyse hänelle erityisen tärkeästä asiasta. Kun hän puhuu näin, häntä kuuntelee vieläkin tarkemmin. Niin, Leonin sanoma elämän kauneudesta, ”la vita è bella”, on tullut selväksi. Toisinaan tulee kuitenkin miettineeksi, miten joku asioista kohtalaisen hyvin perillä oleva voi olla jatkuvasti niin energinen. Kaikki, joiden kanssa olen puhunut, kuvaavat Leonia sanoilla ”sellainen Donna on”. Ikään kuin kyse olisi luonnonlaista.

Mikä on Leonin salaisuus? Jooga se ei ainakaan ole, ei myöskään mikään taikajuoma: alkoholia hän ei käytä lainkaan. Sitäkään. Kasvissyöjä, joka ei käytä alkoholia ja on aina iloisella mielellä. ”No, joskus juon aivan pienen kulauksen viiniä, mutta se väsyttää minua.” Eikä väsymys käy päinsä. Jos Leoniin kuitenkin iskee väsymys esimerkiksi yhdessä ystävien kanssa ruokaillessa, hän käy pitkäkseen sohvalle ja torkahtaa hetken. Se ei kuitenkaan ole hänelle mieleen: eihän hän halua jäädä mistään paitsi, ei juorujen kuuntelemisesta eikä varsinkaan niiden kertomisesta.

ILMOITUS, SISÄLTÖ JATKUU ALLA
ILMOITUS PÄÄTTYY

Donna Leon voi tarinoida tuntikausia ja kertoa esimerkiksi suuresta rakkaudestaan, ainoasta miehestä, jolla Brunettin lisäksi on tärkeä paikka hänen elämässään: Georg Friedrich Händelistä, säveltäjästä, joka rakasti runsaita ruoka-annoksia ja juopotteli reilulla kädellä. Leon ja Händel muodostavat nurinkurisen yhdistelmän: hieman hiirulaismainen, pyöreitä silmälaseja – jotka ovat muuten ainoa pyöreä asia hänen ulkonäössään – pitävä koulutettu opettaja on hulluna Händeliin. ”Händel-riippuvainen”, Leon nimittää itse itseään. ”Olen kuullut, että on olemassa myös muita säveltäjiä, mutta se on taatusti pelkkä huhu”, hän sanoo virnistäen. Leon matkustaa puoli maailmaa saadakseen kuulla Händelin säveltämää musiikkia – eikä siinä kaikki.

Leon on myös mesenaatti, joka tukee nuoria muusikkoja auttamalla heitä levyttämään. Kun hän kertoo asiasta, hän ei miltei malta pysyä paikallaan. Puhuessaan hän huitoo käsillään ja jaloillaan kuin aito italialainen ja ilmehtii vaikuttavasti. Leon on lyhyitä keskeytyksiä lukuun ottamatta viettänyt nyt lähes puolet elämästään Italiassa. Se näkyy. Äänekästä hänestä ei kuitenkaan saa, siihen hän on liian hyvin kasvatettu.

Alle tunnin matkan päässä New Yorkista sijaitsevassa pikkukaupungissa kasvanut Leon ajatteli lapsena, että The New York Times -lehti oli hänen isänsä jatke, sillä isä piiloutui aina lehden taakse. Illat koko perhe vietti lukien. Kukin istui kirjaansa lukien omassa nurkassaan, onnellisena. Leonin iloisuuskin lienee lapsuudenkodin peruja. Hänen äitinsä oli kuulemma yksi hauskimmista koskaan eläneistä henkilöistä. Leonin saama kasvatus voidaan tiivistää sananparteen ”have fun”, ”pidä hauskaa”. Leonille hauskanpito tarkoitti, että hän vietti puolet ajastaan kirjastossa. Lukeminen on hänen suuri intohimonsa vielä nykyäänkin.

Leon elää yksin ja lukee käytännöllisesti katsoen aina silloin, kun ei kirjoita tai kuuntele musiikkia, siis myös syödessään. Donna Leon – jonka nimi ei ole taiteilijanimi vaan espanjalaiselta isoisältä tullut oikea nimi – elää ja ajattelee italialaisittain. Englanniksi hän ainoastaan laskee. Laskut eivät tosin ylipäänsä ole hänen ”ydinosaamistaan”, kuten hän itse asian ilmaisee. Numerot eivät häntä juuri kiinnosta.

Leonin kirjoja on käännetty yli 30 kielelle, muttei italiaksi. ”Italiaksi kirjoja ei tullakaan kääntämään”, hän sanoo. Leon haluaa istua joka aamu ystävänsä Robertan kanssa lähikuppilassa juomassa cappuccinoaan tarvitsematta selittää sitä kenellekään. Leon kertookin, että ”italialaisille ei pidä koskaan yrittää tarjota kahvia, sillä he kokevat laskun maksamisen kunnia-asiakseen”.  Tapa miellyttää Leonia, kuten moni muukin asia Italiassa – lukuun ottamatta Venetsiaa saastuttavia risteilyaluksia. 

Leonin suusta ei kuule helposti kriittisiä mielipiteitä, mutta yhdestä ainoasta asiasta hän kysyttäessä mainitsee. Leonilla ei tokikaan ole televisiota, mutta hän tuntee hieman saksalaisia Brunetti-filmatisointeja ja ne hämmentävät häntä: ”Sarjan henkilöt ovat pukeutuneet erittäin saksalaisittain, kun oikeasti italialaiset ovat aina tyylikkäitä.” Italialaisten tyylikkyyden hän huomasi jo ollessaan nuorena naisena ensimmäistä kertaa Euroopassa. Eräs ystävätär pyysi nuorta Leonia mukaansa Eurooppaan, ja Leon ihastui maanosaan. Kauniita ihmisiä ja kahvia, joka ei muistuttanut kotimaan litkua millään tapaa. Ajatuskin amerikkalaisesta kahvista puistattaa häntä.

Leon rakastaa pelkästään kahvin juomisen rituaalia, ja hän kiinnittää yhä uudelleen huomiota siihen, että miehet juovat espressoa, naiset cappuccinoa. Miesten ja naisten kahvivalinnat saattavat johtua ajankäytöllisistä näkökulmista, sillä cappuccino kestää kauemmin, ja espressossa taas on jotakin miehekästä. Nopea kulaus ja matkaan – Leon esittää espresson juonnin kuin lyhyen lännenfilmikohtauksen. Paksuvaahtoinen cappuccino taas on ihan toisenlainen juoma, se tulee juoda nautiskellen.

Italia on Leonista suurenmoinen maa muutenkin kuin kahvin takia. Jo nuorena Leon halusi jäädä Italiaan. ”Minulla ei vain ollut töitä”, hän sanoo. Hän teki muutaman suuren mutkan Kiinan, Iranin ja Saudi-Arabian kautta, joissa hän opetti englantia. Donna Leon, matkaaja, joka kieltäytyy suunnittelemassa elämäänsä. Vain yksi suunnitelma hänellä on: enää koskaan hän ei jätä Serenissimaa (suom. seesteisyys), joksi Venetsiaa myös kutsutaan.

Leon puhuu haaveellisesti italialaisten tavasta liikehtiä ja tervehtiä. Hän havainnollistaa erilaisuutta ojentamalla kätensä metrin päähän itsestään ja nauraa sitten itsensä miltei kuoliaaksi. Leonin havainnollistamaa etäisyyttä italialaiset eivät tunne, vaan heidän täytyy aina koskettaa. Koskettamista Leon rakastaa. Vaikka se ei oikeastaan tarkoita mitään, se yksinkertaisesti antaa ystävällisen, luotettavan kuvan. Nyt BBC haluaa filmatisoida Brunettin uudelleen. Signora Leonia jännittää: britit eivät myöskään ole erityisen tunnettuja vapautuneesta kehonkielestään.

Leon pohtii tilaavansa vielä jotakin makeaa cappuccinon seuraksi, mutta cappuccinoa itsessään ei hänen mielestään saa missään tapauksessa koristella suklaahipuilla tai kaakaojauheella – niiden kaltaisista turhuuksista hän ei välitä. Mikäli hänelle tarjoiltaisiin koristeltu cappuccino, hän ei kuitenkaan sanoisi mitään, ei vaan yksinkertaisesti joisi juoman. Leonia voisikin kuvailla poikkeuksellisen kohteliaaksi. ”Jos en ole kohtelias, asia jää vaivaamaan minua päiväkausiksi”, hän sanoo.

Keskustelun lopussa Leon on mitä parhaimmalla tuulella, minkä voi Leonin iässä jo huomata muutamasta naururypystä. ”Luonteeni takia elän yksin. Tällainen olen aina. Eihän tätä kukaan jaksa. Olen tällainen jo aamukuudelta”, hän sanoo. Hän vääntää kasvonsa hymyyn ja iloitsee syvästi silloin, kun on saanut jonkun nauramaan. Yhtä ihanaa hänestä on, kun joku saa hänet nauramaan. Vilkaisu kelloon osoittaa, että Leonin täytyy mennä. Hän hyvästelee, italiaksi, asianmukaisten eleiden kera.  


Donna Leon syntyi vuonna 1942 Yhdysvaloissa, New Jerseyssä. Muun muassa Iranissa, Kiinassa ja Saudi-Arabiassa vietettyjen ajanjaksojen jälkeen hän päätyi Venetsiaan, jossa on elänyt 1980-luvun alusta saakka. Kirjoittamisen hän aloitti vasta myöhään. Vuonna 1991 hän lähetti ensimmäisen käsikirjoituksensa rikosromaanikilpailuun, jonka myös voitti. Sitä ennen hän elätti itsensä opettajana, copywriterina ja matkaoppaana. Leonin hieman melankolisesta komisario Guido Brunettista kertovat rikosromaanit ihastuttavat lukijoita eri puolilla maailmaa.

Osallistu keskusteluun!