Google löysi äidin

Luo: 04/28/2017 - 09:45
Addthis: 

Saroo Brierley ei tiennyt 25 vuoteen, mistä hän oli kotoisin. Sitten hän ryhtyi etsimään Google Earth -palvelun avulla tietoa alkuperästään.

Taustalla: Intian satelliittikartta. Keskellä: Saroo Brierley hieman Australiaan muuttonsa jälkeen. Pikkukuvat: Pato ja vesiputous, suihkulähde sekä Saroon lapsuudenkoti
Kuva: 
Kartat: Google Earth.

Kuusivuotias poika heräsi junan puupenkiltä, jolle hän oli käpertynyt nukkumaan. Juna kolkutteli äänekkäästi eteenpäin kuten aina, kun veljekset olivat matkalla takaisin kotiin. Isoveli Guddua ei kuitenkaan näkynyt missään. Ohitse vilisevät maisematkaan eivät vaikuttaneet ollenkaan tutuilta. Saroo-pojan sydän alkoi hakata. Junan vaunu oli tyhjä. Isoveljen piti olla penkkien alla etsimässä kolikoita, mutta missä hän oli?

Kohtalokas junamatka laukaisi tapahtumaketjun, joka vielä ylittäisi Saroon ymmärryksen ja erottaisi hänet vuosikymmeniksi perheestä ja kotimaasta. Herättyään Saroo-poika tajusi vain, että kaikki ei nyt ollut kohdallaan. Hädissään hän juoksenteli tyhjässä vaunuosastossa ja huusi veljeä ja äitiä. Vain junan jyske vastasi hänen huutoonsa.

Fatima Munshi oli hyvin huolissaan. Kun hän palasi kotiin raskaan työpäivän jälkeen, hänen kaksi nuorinta poikaansa eivät olleet kotona. Heidän olisi pitänyt tulla jo monta tuntia sitten.

Lapset olivat Fatimalle kaikki kaikessa. Juuri muuta hänellä ei ollutkaan. Fatima oli syntynyt maalle hinduperheeseen ja jäänyt orvoksi 10-vuotiaana. Mutta sisua Fatimalla riitti. Kun Fatima oli teini-ikäisenä kuljettanut rakennustyömaalla sementtiä laakealla vadilla päänsä päällä, työnjohtaja oli iskenyt silmänsä häneen. Perinteitä vaalivassa Intiassa äkkirakastumiset ovat varsin harvinaisia. Pari meni saman tien naimisiin.

Fatima kääntyi islamin uskoon. Pariskunta muutti Khandwaan, ja he saivat yhdessä kolme poikaa. Fatima haaveili tulevaisuudesta, jossa pojat perheineen asuisivat lähellä ja kukin antaisi hänelle 10 rupiaa päivässä, euroissa noin 16 senttiä, jotta hänen ei tarvitsisi tehdä työtä vaan hän voisi pitää huolta lapsenlapsistaan.

Sitten hänen miehensä alkoi olla poissa, ensin yhden yön ja sitten pidempiä aikoja. Mies ei tuonut kotiin enää rahaa eikä ruokaa. Vaikka Fatima oli taas raskaana, mies otti lopulta itselleen toisen vaimon. Eräänä päivänä Fatiman mitta täyttyi. Fatima löi miestään kengällä ja kepillä. Kylän vanhimpien edessä pariskunta erosi saman tien.

Fatima oli nyt jätetty nainen ja yksinhuoltaja, jolla oli neljä pientä lasta. Hänen oli mentävä takaisin työhön. Kahdeksanvuotias Guddu ja pari vuotta nuorempi pikkuveli Saroo lähtivät kerjäämään ruokaa ja kolikoita. Äiti joutui silti tarjoamaan pojilleen iltapalaksi usein pelkkää vettä. ”Äiti, anna ruokaa”, pojat anelivat. ”Meillä ei ole”, äiti vastasi häpeissään. ”Minulla ei ole mitään”, Fatima ajatteli noina vaikeina öinä. ”Ei mitään paitsi lapseni.”

Saroo mietti herättyään päänsä puhki. Hän muisti, että hän oli Guddu-veljensä kanssa matkustanut kotiasemalta toiselle kolikkoja etsimässä. Kun he olivat tulleet perille, Saroo oli lyyhistynyt uupuneena asemalaiturin penkille. Guddu oli lähtenyt kävelylle, mutta luvannut tulla hetken päästä takaisin. Kun Saroo oli avannut silmänsä, asemalla oli ollut juna lähtövalmiina. ”Guddu on varmaan tuossa junassa”, Saroo oli ajatellut unenpöpperössä, noussut junaan ja vaipunut takaisin uneen luottaen siihen, että isoveli herättäisi hänet kotiasemalla.

Kun juna hiljensi vauhtia pysähtyäkseen, Guddu-veljeä ei näkynyt, ja asema ei suinkaan ollut Khandwa. Saroo nousi junasta, ja asemalaiturilla oli täysi kaaos. Ihmislaumat tungeksivat ja säntäilivät sinne tänne, ja ihmiset puhuivat aivan outoa kieltä. Saroo oli Kalkutassa melkein 1500 kilometrin päässä kotoa. Paikka olisi hänestä yhtä hyvin voinut olla Mars.

Saroo pyysi apua. Mutta hän puhui hindin kieltä, ja täkäläiset puhuivat bengalia. Saroo ei tiennyt sukunimeään eikä kotikaupunkinsa nimeä. Hän tunsi vain lähimmän naapurustonsa. Kukaan ei ymmärtänyt häntä. Hädissään hän nousi toiseen junaan toivoen pääsevänsä kotiin, mutta se toi hänet takaisin Kalkuttaan. Saroo vaihtoi junasta toiseen, mutta kaikki junat palasivat takaisin tähän outoon ja pelottavaan paikkaan. Saroo jatkoi samaa päiväkausia ja kerjäsi matkustajilta ruokaa. Lopulta hän uskaltautui kadulle kerjäämään.

Pimeän tullessa Fatima hätääntyi. Hän lähti naapurinsa kanssa etsimään poikiaan asemalta. He etsivät poikia torilta, missä näillä oli tapana käydä kerjäämässä. Hän etsi poikia suihkulähteeltä, jossa nämä kävivät usein leikkimässä. Pojista ei näkynyt jälkeäkään.

Fatima ei ollut koskaan matkustanut junalla, mutta seuraavana päivänä hän matkusti naapurinsa kanssa lähimpiin kaupunkeihin kyselemään poliisilta, oliko poikia näkynyt. Sitten Fatima matkusti aina vain kauemmas. Fatima itki ja kävi pyhäkössä rukoilemassa. Hän meni selvänäkijän luokse. ”Näen vain yhden kukan”, selvänäkijä sanoi. ”Toinen kukka on lakastunut ja toinen on mennyt jonnekin kauas. Eikä se kukka muista, mistä on kotoisin. Poikasi tulee kyllä vielä takaisin, mutta siihen menee pitkä aika.”

Fatima ei uskonut moiseen ennustukseen. Hänen poikansa selviäisivät kyllä. Kun Fatima sitten näki poliisin tulevan, hän tiesi jo. Guddu oli kuollut, hän oli joko pudonnut junasta tai joku oli työntänyt hänet ulos. Poliisi oli ottanut valokuvia raiteilta. Guddu oli ollut pahasti ruhjoutunut mutta tunnistettavissa. Ruumis oli tuhkattu pian sen jälkeen. Fatima pyörtyi.

Saroo joutui valtion ylläpitämään orpokotiin. Isommat lapset kiusasivat häntä. Kukaan ei puhunut hänen kieltään. Hän yritti kertoa, kuka oli, mutta kukaan ei ymmärtänyt häntä.

Monta viikkoa myöhemmin Saroo vietiin intialaiseen hyväntekeväisyysjärjestöön, joka hoitaa adoptioita. Siellä Saroo sai kunnon vuoteen, uusia vaatteita ja riittävästi ruokaa. Järjestö yritti etsiä hänen perhettään niiden tiedonmurusten avulla, jotka Saroo muisti. Mutta Saroo ei muistanut paljon menneisyydestään, ja hänet julistettiin löytölapseksi.

Kuukausi toisensa jälkeen vierähti. Eräänä päivänä Saroo-pojalle kerrottiin, että muuan perhe halusi adoptoida hänet. Perhe asui Australiassa.

Fatima ihmetteli tahollaan, missä oli hänen iloinen pikku poikansa, joka oli seurannut häntä työmaille ja rakennellut pieniä teitä kivistä. Kun hevonen oli potkaissut Saroota kasvoihin, Fatima oli hoivannut häntä kahdeksan päivää. Fatima päätti nyt olla antamatta periksi.

Fatima nousi taas junaan. Hän etsi poikaansa sisämaasta Bhopalin ja Secunderabadin juna-asemilta ja Hyderabadin poliisiasemalta. Hän kävi länsirannikolla Mumbain vankiloissa. Kalkuttaan, lähes maan itärajalle, Fatima ei kuitenkaan mennyt. Eihän Saroo olisi voinut mennä niin kauas.

Saroo lensi Tasmaniaan. Hänellä oli mukanaan hyväntekeväisyysjärjestön antamat valokuvat uudesta perheestä ja kodista. Saroo jännitti ja häntä ujostutti, mutta uudet vanhemmat olivat kärsivällisiä ja ystävällisiä. Hänen uusi kotinsa oli kuin palatsi. Siinä oli neljä makuuhuonetta ja suuri pihamaa. Hänen sukunimensä oli nyt Brierley.

Saroo meni kouluun, oppi englantia ja sai ystäviä. Mutta unettomina öinä hän ajatteli aina äitiä ja Guddu-veljeä. Hän rukoili usein. Jos maailmassa oli jotakin yliluonnollista, hän pyysi vain, että löytäisi perheensä.

Matkustettuaan kolme kuukautta junissa Fatima oli lopen uupunut. Fatima lakkasi etsimästä, mutta vietti joka torstai tunnin pyhien haudalla ja vei sinne suitsukkeita ja ruusuja. Fatima rukoili, että Saroo palaisi. Hänen kaksi nuorinta lastaan, Kallu ja Shakila, näkivät äidin usein itkevän.

Saroo aikuistui. Hän meni yliopistoon opiskelemaan liiketaloutta ja hotellialaa. Vaikka tuosta kauheasta junamatkasta oli kulunut jo vuosia, Saroo ei lakannut etsimästä vastausta kysymyksiinsä. Hän muisti elävästi kotikaupunkinsa ja vesiputouksen, jonka lähellä hän oli usein leikkinyt. Hän muisti suihkulähteen elokuvateatterin lähellä ja kaikki pikkukujat kotinsa ympäristössä.

MAINOS, SISÄLTÖ JATKUU ALLA
MAINOS PÄÄTTYY

Hän muisti kotitalonsakin... Saroo oli aivan hiljattain katsellut Googlen satelliittikuvia nähdäkseen Australian kotinsa ilmasta käsin. Olisikohan siellä kuvia myös hänen kotimaastaan? Hän etsi Google Earth -palvelusta Intian kartan ja kohdensi sen jälkeen kuvan rautatiehen ja seurasi sitä löytääkseen radan varrelta jotakin tuttua. Hän kohdisti kuvan Kalkuttaan ja kulki nyt rataa takaisin. Sitten Saroo laski junassa arviolta viettämänsä ajan, kertoi sen intialaisten junien todennäköisellä nopeudella ja rajasi sillä tavalla etsintäalueen.

Saroo tunsi etsivänsä neulaa heinäsuovasta. Etsintä jatkui ilta illan jälkeen vuosien ajan. Saroon tyttöystävä ihmetteli joskus, tuottaisiko haku ikinä tulosta.

Fatima jatkoi uupumatta omaa etsintäänsä Ganesh Talaissa. Hän ei ollut koskaan kuullut Googlesta mutta hän oli käynyt 25 vuoden ajan säännöllisesti ennustajien luona. Tällä kertaa ennustajalla oli uutta kerrottavaa: ”Saroo-poikasi palaa kotiin 40 päivän kuluessa.”

Saroo kulki internetissä asemalta toiselle, ja sitten hänen katseensa lasittui. Hän näki kävelysillan ja vesisäiliön. Ne olivat juuri sellaiset kuin hän muisti. Hän vieritti kuvaa. Siinä oli vesiputous, jossa hän oli käynyt uimassa, ja tuossa oli tuttu suihkulähde. Hänen sydämensä takoi vimmatusti.

Kartan mukaan kaupungin nimi oli Khandwa. Hän etsi nimeä Facebookista. Sieltä löytyi Kotikaupunkini Khandwa -niminen ryhmä. Maaliskuun 31. päivänä 2011 Saroo kirjoitti Facebookiin: ”Voisiko joku auttaa minua? Taidan olla kotoisin Khandwasta. En ole kuitenkaan käynyt siellä 24 vuoteen. Onkohan Khandwassa suuri suihkulähde elokuvateatterin lähellä?”

Hän ei saanut kunnon vastausta. Huhtikuun 3. päivänä 2011 Saroo yritti uudelleen: ”Tietäisikö joku, mikä on Khandwan koillisosassa olevan kaupungin tai esikaupungin nimi? Luulen, että nimi alkaa G-kirjaimella.” Sivuston ylläpitäjä vastasi hänelle seuraavana päivänä: ”Ganesh Talai.” Ganesh Talai! Se on minun kotikaupunkini.

Sinne Saroo halusi. Mutta millaiseen paikkaan Saroo palaisi?

Helmikuun 12. päivänä 2012, Saroo Brierley astui junasta sekasortoiseen paikkaan, joka oli kummitellut hänen unissaan.

Hänen australialainen perheensä oli varoitellut häntä odottamasta liikoja. Saroo muisti nyt kaiken köyhyyden ja nälän. Hän oli pohtinut vuosia perheenjäsentensä kohtaloa ja valmistautui nyt pahimpaan.

Kaikki näytti paljon pienemmältä kuin hän muisti. Mutta Saroo tunnisti heti tuoksut ja äänet. Paikka oli aivan samanlainen kuin hänen muistoissaan. Hän lähti kulkemaan polkuja, jotka olivat lapsena piirtyneet hänen mieleensä.

Saroo tuijotti järkyttyneenä edessä olevaa taloa. Tätä paikkaa hän oli kauan sitten kutsunut kodikseen. Talo näytti hirmuisen pieneltä. Viereisestä talosta astui ulos nainen, joka kysyi hindin ja englannin sekakielellä, tarvitsiko Saroo mahdollisesti apua.

Saroo otti esiin valokuvan, jonka Australian-vanhemmat olivat ottaneet hänestä lapsena. Saroo näytti sitä ja yritti selittää. Hän sanoi sisarustensa ja äitinsä nimet ja jäi odottamaan tuttuuden pilkahdusta paikkakuntalaisen silmissä. Lisää naapureita kokoontui paikalle. Tiesikö kukaan, missä hänen perheensä oli?

Eräs mies otti valokuvan Saroon kädestä. ”Odota tässä”, hän sanoi ja kiirehti pois. Pari minuuttia myöhemmin mies palasi. ”Seuraa minua”, hän sanoi. ”Vien sinut äitisi luokse.” Mies ohjasi Saroon nurkan taakse. Siellä seisoi kolme naista. Vain keskimmäinen naisista vaikutti jollakin tavalla tutulta. ”Hän on sinun äitisi”, mies sanoi ja viittilöi naista kohden. Naisen ahavoituneissa kasvossa oli jotakin tuttua, josta ei voinut erehtyä. Äiti, hänen oma äitinsä seisoi siinä hänen edessään.

Äiti ja poika syleilivät toisiaan lujasti. Saroo piteli sanattomana äitiä sylissään. Hevosen potkaisun aiheuttama arpi oli vieläkin Saroon otsassa, ja hänellä oli leuassa samanlainen kuoppa kuin koko sisarusparvella. Fatima olisi kyllä muutenkin tunnistanut poikansa. Fatima johdatti Saroon kädestä kotiinsa ja halauksista ei meinannut tulla loppua.

”Minun Sarooni on palannut”, Fatima sanoi. ”Kaikkivaltias on vihdoin vastannut rukouksiini.” Saroo itki häkeltyneenä. Fatima kertoi pojalleen kaikista etsinnöistään ja toivosta, josta hän ei ollut milloinkaan luopunut. Saroo järkyttyi kuullessaan veljensä hirveästä kuolemasta.

Fatima kutsui Kallun ja Shakilan kuulemaan uutisen. Kallu kiisi veljensä luokse. ”Äiti, nyt sinusta tulee onnellinen”, Kallu sanoi. ”Poikasi on palannut kotiin.”

Mutta todellisuus oli haaveita karumpi. Perhe vastasi toki Saroon kysymyksiin, mutta uusia kysymyksiä heräsi koko ajan. Voivatko äiti ja poika löytää toisensa uudelleen, jos he ovat eläneet vuosikymmeniä eri kulttuureissa ja tuhansien kilometrien päässä toisistaan? Äidillä ja pojalla ei ollut yhteistä kieltä. Fatima ei osannut englantia. Saroo taas muisti vain joitakin hindin kielen sanoja. Saroo joutui Intiassa juomaan pullotettua vettä, jotta ei sairastuisi. Hänen nimensäkin lausuttiin täällä oudosti.

Kymmenen päivää kului kuin siivillä. Paikallinen media yritti haastatella Saroota. Naapurit pysähtyivät tervehtimään kotiin palannutta poikaa kuin ihmettä. Perhe sai tuskin lainkaan olla keskenään. Yhtäkkiä koko perhe seisoi jo lentoaseman ulkopuolella. Saroo hyvästeli kaikki ja käveli terminaaliin. Pian hän kuitenkin palasi tarkistamaan, oliko äiti vielä terminaalin edessä. Siellä hän oli ja viipyi mahdollisimman pitkään. Saroo lupasi palata.

Tasmaniassa mediamylly kiihtyi kiihtymistään. Saroo sammutti puhelimensa yöksi välttyäkseen jatkuvalta pirinältä.

Saroo alkoi tallettaa 100 dollaria kuukaudessa Fatima-äitinsä pankkitilille, jotta tämä voisi lopettaa siivous- ja tiskaustyöt. Raha riitti Fatiman välttämättömiin menoihin: ruokaan, vaatteisiin ja vuokraan. Fatima jatkoi silti edelleen työntekoa mutta vähensi työtunteja. Äidin ja pojan välinen kuilu oli yhä ammottavan leveä.

Fatima ja Shakila pyytävät heillä käymässä olevaa vierasta soittamaan Saroolle. Tulkin välityksellä Fatima kysyy, saako Saroo tarpeeksi syödäkseen Australiassa. Fatima valittaa myös, että poika ei soita tarpeeksi usein. ”Koska emme puhu samaa kieltä, emme pysty keskustelemaan mistään”, Saroo sanoo. Mutta Saroo kertoo kuitenkin lähettävänsä tekstiviestejä veljelleen tai Fatiman lähinaapurille, jotka molemmat puhuvat englantia ja pystyvät kääntämään viestit Fatimalle.

Fatima muuttuu puhelimessa piikikkääksi: ”Pidä sinä vain huolta australialaisesta perheestäsi. Älä suotta piittaa meistä.”

”Teidän on ymmärrettävä, kuinka vaikeassa tilanteessa minä olen”, Saroo sanoo. Saroo lupaa käydä äidin luona niin usein kuin vain voi. Saroo haluaisi ostaa äidilleen talon. ”Olisit onnellinen, että minä olen elossa, ja tiedät, missä minä olen”, hän sanoo äidilleen. Fatima on niin raivoissaan, että tulkki lakkaa tulkkaamasta. ”Olisihan minun pitänyt tietää, että poikani ei tulekaan takaisin”, Fatima sähähtää puhelimeen.

Saroo ei ole yhtä epätoivoinen kuin äitinsä. Saroolle jälleennäkeminen oli suuri ihme. ”Ennen ajattelin aina nukkumaan mennessä, miten perheeni mahtaa voida ja mietin, ovatkohan perheenjäseneni edes hengissä. Nyt minun ei tarvitse pohtia sellaista.” Saroo toivoo, että voisi käydä Intiassa kerran tai kahdesti vuodessa, mutta takaisin hän ei muuta. Hänellä on omat velvollisuutensa, uusi perheensä ja elämänsä Tasmaniassa. Hän on nyt australialainen.


Fatima Munshi ja valokuva äidin ja pojan jälleennäkemisestä 25 vuoden eron jälkeen.
Kuva: Raj Pathidar

Fatima on ymmällään ja turhautunut. Hän ei toivo, että poika muuttaisi takaisin Intiaan puutteen keskelle. Mutta Fatima haluaisi olla poikansa kanssa. ”Voisin ehkä itse muuttaa Australiaan”, hän miettii. Mutta parin minuutin päästä hän sanoo, että ei hän voisi muuttaa täysin vieraaseen paikkaan, missä kukaan ei osaisi puhua hänen kanssaan.

Fatima yrittää ymmärtää, että pojalla on nyt uudet vanhemmat, uudet päämäärät ja uusi elämä. Hän haluaa vain, että poika tulee silloin tällöin Intiaan tapaamaan äitiään, vaikka he eivät pystykään puhumaan keskenään paria lausetta enempää. ”Minä iloitsen nyt siitä, että pääsin käymään poikani luona Australiassa”, Fatima sanoo. ”Minun poikani kutsui minua Ammaksi, omaksi äidikseen.”

© 2012 THE ASSOCIATED PRESS, 50 ROCKEFELLER PLAZA, NEW YORK

Osallistu keskusteluun!