Sirkus lumoaa

Luo: 03/10/2015 - 12:00

Kurkistimme maailmankuulun sirkusesityksen kulisseihin.

Kuunjumalatar antaa Mirandalle siunauksensa laulamalla lumoavasti.
Kuva: 
Charles William Pelletier

Pääteltta on pimeä ja hiljainen. Yleisön huomio on kiinnittynyt Viktor Keehen, joka esittää Calia, puoliksi ihmistä, puoliksi liskoa Cirque du Soleilin esityksessä nimeltä Amaluna. Hän tasapainottelee taipuisasti ja taidokkaasti valtavan vesikulhon reunalla häntä uhkaavasti heiluen. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi palloa ilmestyy hänen käsiinsä ja lentää kaaressa yhä nopeammin. Hän sieppaa ja heittelee niitä vaivattomasti, jopa lähes huolettomasti. Kun viimeinen palloista syttyy tuleen, on kuin raivokas liekki nielaisisi ilmassa lentävän valkoisen viirun.

”Eikö se polta?” pieni poika kuiskaa kuuluvaan ääneen ja tuijottaa Keen edessä lentävää liekkikehää. Haluaisin nojautua eteenpäin ja osoittaa Keen oikeaa käsivartta. Se on meikkikerroksen alta luonnottoman kiiltävä ja karvaton palovammoista, jotka hän sai harjoitellessaan tuntikausia lähes päivittäin puolentoista vuoden ajan ennen Amalunan ensiesitystä keväällä 2012. Pallot on saatu palamaan yrityksen, erehdyksen, arpikudoksen sekä lukuisten lentorata- ja sytytysnestekokeilujen kautta juuri 15 sekunnin ajan. Tämä kertoo siitä, kuinka paljon työtä tarvitaan, että saadaan aikaan esitys, joka vaikuttaa sujuvalta ja helpolta. Kuin taikuudelta.


Call esittävä Viktor Kee harjoittelee päivittäin onnistuakseen mahdottomassa.
Kuva: Jeffery Salter

Juuri taikuus olikin mielessä katutaiteilijoilla Guy Laliberté ja Gilles Ste-Croix heidän perustaessaan Cirque du Soleilin vuonna 1984. Kanadanranskalainen kaksikko halusi luoda ennennäkemättömän esityksen, jolla ei olisi mitään tekemistä tanssivien elefanttien ja sirkustirehtöörien kanssa. Yhtiö oli 90-luvun puoliväliin mennessä saavuttanut suuren suosion esityksillään, joissa korostui ihmisvartalo koko taipuvassa, lentävässä ja loikkaavassa loistossaan. Päämaja on Montrealissa ja sirkus työllistää noin 5000 henkeä lähes 50 maasta ja tuottaa vuodessa noin miljardi dollaria. Jotkut, kuten O-esitys Las Vegasissa, ovat pysyviä. Osa esityksistä kiertää maailmaa pienemmillä lavoilla, jotka kootaan ja taas puretaan. Sitten on Amalunan kaltaisia suurtuotantoja.

Mutta mitä tapahtuu kulisseissa? Mitä näin huikean esityksen luominen vaatii? Se vaatii valtavan määrän ihmisiä, jotka tekevät lukuisia erilaisia asioita. Kuten Kee toteaakin: ”Teemme silmän- ja mielenkääntötemppuja. Mitä yksinkertaisempi temppu, sitä enemmän sitä kannattaa epäillä.”

Amaluna syntyi vuonna 2009 karkeana ideana tai pikemminkin lausahduksena, jonka varaan esitys rakentui. ”Haluan ylistyksen naisille”, Guy Laliberté oli sanonut Fernand Rainvillelle, josta tuli myöhemmin esityksen niin sanottu luomisohjaaja, joka on sirkuksen oma nimitys tuottajalle.

Fernandilla oli tiedossa, kenet hän haluaisi käsikirjoittamaan ja ohjaamaan esityksen. Harvardin yliopiston American Repertory –teatterin taiteellisella johtajalla Diane Paulusilla oli ansioluettelossaan hulvaton Broadway-uusintaversio 60-luvun Hair-musikaalista ja Donkey Show –niminen esitys, jossa yhdistyivät Shakespearen Kesäyön uni ja viime vuosisadan disko.

”Olin aina haaveillut esityksen luomisesta telttaan”, Diane kertoo. ”Siellä voin liikkua ja olla yhteydessä yleisöön läheisemmin.”

Lennettyään Montrealiin hänen ensikosketuksensa sirkuksen kansainväliseen päämajaan oli hätkähdyttävä. Päämaja oli jättiläismäinen betoninen ja lasinen rakennelma, joka sijaitsee keskiluokkaisella asuinalueella. Etäältä sitä olisi voinut luulla avaruusalukseksi, joka oli tehnyt pakkolaskun autiomaahan.

Sisällä häntä kuitenkin odotti omavarainen kylä, jossa oli kahvila, kolme harjoitushuonetta, kenkä- peruukki- ja pukuateljeita, valkoista puuvillaa joka odotti värjäämistä ja leikkaamista, suutareita, urheilijoita ja hallintotoimistoja. Kaiken keskellä hallitsi tyynesti Guy Laliberté, jolla oli pokerinpelaajan arvoituksellinen katse ja entisen ammattiliekinnielijän itsevarmuus. Hän meni suoraan asiaan saattaessaan Dianea rakennelman uumeniin.

”Olen aina miettinyt, millainen planeettamme olisi, jos naiset hallitsisivat”, hän oli todennut.

”Minäkin”, Diane oli vastannut.


Esiintyjät poseeraavat kameralle Amalunan esittelytilaisuudessa Montrealissa vuonna 2012.
Kuva: The Canadian Press/Graham Hughes

Ajatus naisten hallitsemasta planeetasta jäi Dianen mieleen. Hän ei kuitenkaan halunnut luoda sirkusesitystä, jossa naiset olisivat vain näyttävästi pukeutuneita ja pitkäsäärisiä tavoittelun kohteita. Diane Paulus halusi luoda loisteliaan esityksen, jossa naiset olisivat osa vahvaa, kantavaa tarinaa.

Käsikirjoitus hahmottui vuodessa Montrealissa sanojen ja kirjoituksen sijaan seinille kiinnitettyjen kuvien, taulujen ja piirrosten varaan. Diane ammensi Shakespearen Myrskystä ja nuoren rakkauden ahdingosta Mozartin Taikahuilu-oopperassa, ja hän kahmi vaikutteita kreikkalaisesta mytologiasta ja viikinkien legendoista sekä lisäsi mukaan äitejä, tyttäriä, jumalattaria, lentäviä valkyrioita ja raivokkaita amatsoneja.

Shakespearen taikasaari sai nimen Amaluna, jossa yhdistyvät monen kielen äitiä tarkoittava sana ja latinan kuu-sana. Prosperon sijaan saarta hallitsee Prospera, joka kutsuu naispuolisia olentoja juhlistamaan Miranda-tyttärensä täysi-ikäisyyttä. Taikamyrsky, haaksirikkoutuneet merimiehet ja Myrskyn Calibaniin pohjautuva häijy ja katkera noidan ja demonin jälkeläinen Cali ovat kaikki mukana tarinassa, jossa rakkaus voittaa.

Kirjoittaessaan Diane vietti tunteja sirkuksen päämajassa ja arvioi satoja koe-esitysnauhoituksia YouTuben ja Skypen kautta. Osa esiintyjistä, kuten Kee ja Mirandaa esittävä Julia Mikhailova, olivat jo ennestään sirkuksen vakiokaartia joko toisessa esityksessä tai odottamassa työkomennusta. Osa taas ei ollut aiemmin ollut mukana yhtiön esityksissä.

Diane näki naisia lentämässä tykeistä sekä jongleeraamassa veitsillä, kaksosia tasapainottelemassa vuorotellen toistensa päillä ja harteikkaita soturimaisia voimistelijoita.

ILMOITUS, SISÄLTÖ JATKUU ALLA
ILMOITUS PÄÄTTYY

Ja niin kaikki vähitellen hahmottui näytelmän, sirkuksen ja teatteriesityksen sekoitukseksi. Esiintyjät tekivät töitä puolesta vuodesta vuoteen Montrealissa Fernandin, Dianen, koreografien ja kouluttajien kanssa ja yrittivät, kokeilivat uudestaan ja hioivat ohjaajan sanojen mukaan ”sanoinkuvaamattoman tarinan”.

Cirque du Soleilin sinikeltainen pääteltta hahmottuu etäältä vasten Atlantan aamutaivasta, jonka reunoilla häilyy myrskypilviä. Tämä on yksi viimeisistä Amalunan pysähdyksistä Yhdysvalloissa ennen siirtymistä Eurooppaan, jossa ensimmäinen etappi on Madrid toukokuussa. On sietämättömän kuumaa ja hiostavaa. Kärpäsiä lentelee kaikkialla.

Lähestyessäni sisäänpääsyä liuta mustiin pukeutuneita paikallisia odottelee oheismyynti-, siivous- ja opastamistöidensä alkamista. Työntekijät kiirehtivät ohitse puhuen särisevää ääntä pitäviin kuulokemikrofoneihin pukupussit käsivarsillaan.

Kaiken on oltava kunnossa, sillä yleisölle esitettävään kenraaliharjoitukseen on enää kahdeksan tuntia.

”Se on tähtihetkemme”, sanoo australialainen tuotantopäällikkö Byron Shaw, joka on pitkä, niukkasanainen ja pukinpartainen. ”Sen jälkeen siirrymme taas kulisseihin.”

Kaksi viikkoa sitten paikalla oli vain tyhjä tontti. Kun Amalunan 65 rekasta ja asuntovaunusta koostuva saattue saapui paikalle kahdeksan päivää sitten, paikka muistutti värikoodattua karttaa. Se oli viisi päivää paikkaa valmistelleen montrealilaisen ryhmän ansiota. Ryhmä oli asfaltoinut osan alueesta merkannut ja pääteltan keskipisteen ja kohdat, joihin tuli 1200 tolppaa 1,2 metrin syvyyteen pitämään telttaa pystyssä.

Sen jälkeen yhteensä yli 5000 kiloa painavat teltta ja sen 11 sisäänkäyntiä ovat ehtineet olla pystyssä noin viikon. Tarvittiin 80 kypäräpäistä ja heijastinliivistä henkilöä nostamaan kahdeksan kangaskerrosta, jotka on käsitelty kestämään lähes kaikkia sääolosuhteita. Kaksi henkeä yhtä tavallista tolppaa kohden ja neljä yhtä sisäänkäynnin tolppaa kohden tarvittiin ponnistelemaan, työntämään ja nostamaan tolpat pystyyn.

Lava on pystytetty, ja sille on kannettu esityksessä keskeinen koristeellinen lasikulho, joka on 2,22 metriä halkaisijaltaan sekä 1,67 metriä korkea ja joka painaa vedellä täytettynä lähes 2500 kiloa.

Nyt kuljetuslaatikot ovat valmiina kannettavaksi pois. Takana, poissa yleisön silmistä, on jono asuntovaunuja ja rekkoja piikkilanka-aidan vieressä. Äskettäin pystytetyt siniset lauta-aidat rajaavat yksityisalueita. Nelikulmaisessa kopissa lukee kirkkaankeltaisin kirjaimin ”VIP-käymälä”.

Montrealilaiset järjestelytyöntekijät keskustelevat kahvitauolla kortinpeluun lomassa ranskaksi ruokailuteltassa, joka on oikeastaan asuntovaunu. Siinä on ulos taitettavat lattiat, uuneja, liesiä sekä kaikkea muuta tarpeellista 250 aterian valistamiseen kuusi kertaa viikossa.

On aika varmistaa, että kaikki on kunnossa. Kuusi generaattoria, jotka kulkevat esitysten mukana ja tuottavat kaiken tarvittavan virran? Kunnossa. Ristikko, josta roikkuvat kolme vinssiä akrobaatteja varten, jotta valkyriat voivat lentää 15 metriä yleisön yläpuolella? Kunnossa. Liikuntarajoitteisten sisäänkäynti, hätäuloskäynti ja asiakasvessat? Kunnossa, kunnossa ja kunnossa.

Istun pimeässä pääteltassa palotarkastajan seuratessa Keen tulipalloesitystä. Lavastepäällikkö Michael Knight kertoo vaimealla äänellä, että aluksi pallot täytettiin maissimassalla tai mannasuurimoilla ja päällystettiin kahdella kerroksella Kevlar-kangasta ja liimaa, joka tihkui pallon sisään ja kostutti täytteen.

”Tuli poltti sisukset kivikoviksi”, hän kertoo. ”Nyt käytämme sammutushiekkaa, jonka päällä on kaksi kerrosta Kevlaria.”

Eri teltassa olevalla puvustusosastolla osaston päällikkö Larry Edwards harjaa vaaleaa peruukkia nopein, riuskoin liikkein, jotka hän on oppinut lapsena Australiassa hevosia harjatessaan. Silloin tällöin hän sujauttaa hiuskiehkuran tukevasti papiljotin ympärille. Lopputulos näyttää Kuun jumalattarelle sopivalta pehmeältä ja joustavalta kampaukselta, vaikka oikeasti peruukki on niin jäykkä, ettei se hievahdakaan jumalattaren esiintyessä vanteen kanssa korkealla yleisön yläpuolella.

Täällä lähes 1800 vaatekappaleen – myös Cali-liskon siiman varassa liikkuvan hännän – seurassa 49-vuotias Edwards on omassa elementissään. Hän kumartuu puoleeni ja tunnustaa, että kokemuksesta ala-asteopettajana on täällä paljon apua. Paikalle saapuu Raphael Cruz. Hän on tumma, solakka ja jäntevä Romeon uusi varanäyttelijä. Roolissaan hän joutuu kiipeämään käsiensä varassa ylös taipuisalla tangolla, kietomaan jalkansa tangon ympärille ja pudottautumaan niin, että hän vielä ehtii saamaan otteen, jottei hän putoa pää edellä lavalle.

”Vuodan verta”, Cruz toteaa ja kääntyy ympäri. Hänen valkoisen farkkupukunsa takissa on selässä punainen tahra putoamisesta. ”En tiedä mitä tehdä!”

”Nyt vuoto loppuu”, Edwards toteaa ilmeettömänä.

Sitten hän pyytää Cruzia riisumaan takin ja lupaa selvittää tahra-asian. ”Älä huoli”, hän sanoo. ”Sitä minä teen työkseni.”


Mirandaa esittävä Julia Mikhailova harjoittelee esiintyäkseen valtavan kulhon reunalla.
Kuva: Jeffery Salter

Amalunan Mirandaa esittävä Julia Mikhailova verryttelee harjoittelualueella selkä täydellisellä kaarella nostaessaan toisen jalkansa pystyyn selän taakse. Hän laskee sen ja nostaa toisen. Sitten hän kyyristyy, laittaa kädet lattialle ja nostaa vartaloaan hitaasti ylöspäin luut sekä lihakset yhteistyötä tehden. Hän taivuttaa samalla jalkansa päänsä yläpuolelle. Hän on esityksessä samanlaisessa asennossa valtavan kulhon reunalla ennen kuin sukeltaa veteen, jossa esitys jatkuu.

Myöhemmin Julia on kylpytakissa, ja hänen hiuksensa ovat kiinni ja kätensä jäissä vammojen ehkäisemiseksi. Hän vaikuttaa 29 ikävuottaan nuoremmalta. Rooli on vaativampi kuin mikään, mitä hän on tehnyt aloitettuaan harjoittelemisen kymmenvuotiaana kotimaassaan Ukrainassa. Hän harjoitteli ja kehitti roolia Montrealissa kahdeksan kuukauden ajan yrityksen ja erehdyksen kautta, teki pitkiä työpäiviä opetellen vedessä esiintymistä, harjoitellen kohtauksia esityksestä ja harjoittaen ääntään Mirandan muutamia vuorosanoja varten.

On enää puolitoista tuntia jäljellä valojen sammumiseen kenraaliharjoituksia varten. Kee istuu peilin edessä ja alkaa piirtää vetoja otsalleen, mikä on ensimmäinen 25 vaiheesta pään ja vartalon maskeeraamisessa. Aluksi muodonmuutoksessa kesti kaksi ja puoli tuntia. Nyt siihen menee enää puolitoista tuntia, mikä on yrityksen, erehdyksen ja yrittämisen ansiota kuten kaikki muukin.

Tätä sirkus on kaikessa hikisessä, kulahtaneessa ja pölyisessä loistossaan: pitkiä päiviä, matkalaukkuun mahtuvia työpisteitä, paloharjoituksia ja harjoittelua, harjoittelua ja edelleen harjoittelua. Tarkoitus on luoda jotain, joka salpaa yleisön hengen. Jotain, joka saa lapset sanomaan vanhemmilleen: ”Haluan karata sirkukseen.”

Jotain taianomaista.

Osallistu keskusteluun!