Reijo löi kirveen kantoon ja puuskahti, että se oli tässä. Nämä hommat on nyt nähty. Enää hän ei lähtisi maanantaiaamuisin hiihtämään leipää ja läskiä repussaan metsäkämpälle ja kahlaamaan hiestä märkänä metrin hangessa. Hän pyrkisi siihen työhön, josta hän on haaveillut jo vuosikymmenen ajan. Hän tekisi laulamisesta itselleen ammatin.
Reijo oli 20-vuotias pikkutilan poika, joka oli pakollisen oppivelvollisuuden suoritettuaan ansainnut leipänsä metsurina. Nyt oli asevelvollisuuskin suoritettu, joten maailma oli avoinna.
Kesällä Reijo oli saanut armeijasta lomaa heinätöitä varten. Kun hän oli nostellut äitinsä kanssa heiniä seipäille, hän oli kesken kaiken tokaissut, että syksyllä lähden Helsinkiin laulun perään. Äiti oli vastannut hiljaa, että lähde vaan, mutta saat tulla takaisinkin, jos mieli muuttuu. Hetki oli liikuttava, sillä Reijo oli vanhalle äidilleen tuki ja turva, mutta molemmat tiesivät, ettei kolmen hehtaarin pientila Miehikkälässä tulisi poikaa elättämään. Reijon kaksossisko Liisa oli jo avioitunut ja muuttanut pois kotoa. Äiti jäisi yksin.
Armeija-aika oli ohi Aleksis Kiven päivänä lokakuussa 1960. Samana iltana oli Hurttalan seurojentalolla tanssit ikään kuin ne olisi Reijoa varten järjestetty. Reijo sai esittää tilaisuudessa kaksi laulua. Illan tähti oli legendaarinen hanuristi Viljo ”Vili” Vesterinen, monen mielestä Suomen nimekkäin instrumentalisti. Hän oli vasta hieman yli viidenkymmenen, mutta oli jo elämänsä ehtoopuolella.
Rankka muusikon elämä ja aivohalvaukset olivat syöneet miestä niin, ettei hän pystynyt enää soittamaan ilman apuja. Voimiensa tunnossa olevasta ja muusikon urasta haaveilevasta nuoresta miehestä se oli surullista katseltavaa. Seuraavaa kesää Vili ei enää nähnyt.
Reijo pestautui armeijan jälkeen metsätöihin ansaitakseen rahaa sen verran, ettei hänen tarvitsisi ihan tyhjätaskuna kotoaan lähteä. Hän sahasi käsipelillä puut metrin pätkiksi, halkoi ne ja pinosi halot moteiksi. Parhaimmillaan syntyi neljä viisi mottia päivässä, mutta jos puunrungot olivat kovin oksaisina hankalia käsitellä, piti tyytyä vähempään. Palkka tuli tehdyistä moteista. Kahdessa viikossa Reijo sai tarvitsemansa rahat kokoon.
Pyhäinmiestenpäivänä hän sulloi työhaalarinsa, rukkasensa ja saappaansa harmaaseen kassiin. Hän puki päälleen tumman puvun ja laittoi päähänsä borsalino-hatun, joka oli noussut 1950-luvulla suureen suosioon Hollywood-elokuvista, ja lähti kaverinsa kyydyssä pääkaupunkiin. Helsinki oli silloin ainoa paikka, jossa saattoi pyrkiä levylaulajaksi.
Miehikkälästä oli lähtenyt jo paljon nuoria Helsinkiin, joten Reijon oli helppo soljahtaa pääkaupungin elämänmenoon. Asunto järjestyi miehikkäläläisen lapsuudenystävän Olavi Uutelan avulla. Se oli alivuokralaishuone Sänkitiellä. 1960-luvulla oli yleistä, että perheet ottivat kotiinsa alivuokralaisia ja sijoittivat yhteen huoneeseen jopa kolme nuorta miestä tai naista. Reijokin jakoi kaverinsa kanssa huoneen, johon mahtui kaksi sänkyä, nojatuoli ja pöytä, ei muuta.
Reijo sai heti apumiehen paikan rakennustyömaalta, senkin aikaisemmin Miehikkälästä tulleen kaverin toimesta. Ensimmäinen työmaa oli Kolmannen linjan ja Suonionkadun kulmauksessa Kalliossa. Hän oli rakentamassa kerrostaloa, jota hän ei ole koskaan myöhemmin käynyt katsomassa, vaikka hän on sen jälkeen asunut ikänsä pääkaupunkiseudulla.
Rakennustyö oli metsurin työhön verrattuna Reijolle kuin olisi taivaaseen astunut. Lankkuja kannellessa jalkojen alla oli tukevaa maata, ei upottavaa hankea niin kuin metsässä. Apumiehestä Reijo yleni pian mittamieheksi, jonka tehtävänä oli huolehtia betonin lujuuslaskelmista. Yhtenä näytteenä kelvollisesta työstä on Hartwallin tehdas Konalassa. Se jäi hänen viimeiseksi rakennustyömaakseen.
Reijo ei ollut ehtinyt olla Helsingissä kahtakaan viikkoa, kun hän törmäsi kadulla mieheen, joka hänkin oli Miehikkälän tuttuja. Mies oli tutustunut rintamalla Eero Väreeseen ja kannusti Reijoa menemään hänen oppilaakseen. Laulunopettajaa Reijo oli jo katsellutkin, sillä hänelle oli itsestään selvää, ettei levylaulajaksi kannata pyrkiä, ellei pohja ole kunnossa. Eero Väreestä, kuuluisan Kipparikvartetin alkuperäisjäsenestä, tuli hänen ensimmäinen laulunopettajansa.
Myöhemmin Reijon laulunopettajia ovat olleet Ture Ara, Antti Koskinen ja Pekka Salomaa. Salomaa ehdotti Reijolle siirtymistä klassisen musiikin pariin, mutta nuorimies halusi pysyä lestissään. Sitä paitsi hänellä oli silloin jo perhettä ja asuntovelkaa. Sekin vaikutti ratkaisuun jatkaa iskelmälaulajana.
Laulutuntien ohella Reijo alkoi opiskella trumpetin soittoa. Taka-ajatuksena oli, että jos lauluhommat eivät lyö leiville, hän voi ryhtyä keikkamuusikoksi.
Eero Väreen suhteiden ansiosta Reijo pääsi laulusolistiksi Rytmityttöihin, jossa laulupuolen oli aikaisemmin hoitanut rumpali Aarne Lehtevä. Orkesteria johti trumpetisti ja basisti Linnea Lindborg. Kitaristina oli Carita Tuominen ja hanuristina Kerttu Laine. Viulistin nimi Else Linden oli salanimi, koska klassisen musiikin puolella uraa tekevänä hän ei tohtinut esiintyä tanssiorkesterissa omalla nimellään.
Reijosta oli luksusta vaihtaa iltaisin rakennusmiehen työhaalarit valkoiseen paitaan, pistää kravatti kaulaan ja hypätä toiveittensa maailmaan. Hän pääsi tutustumaan myös keikkalaulajan arkeen, johon kuului matkustelua ympäri maata.
Kerran orkesteri oli palaamassa keikaltaan Pohjanmaalta, kun Reijo heräsi siihen, että auto oli pellolla. Kuljettaja oli nukahtanut rattiin, ja auto oli syöksynyt mutkassa tieltä ja pysähtynyt puhelinpylvään ja sen tukivaijerin väliin. Sen jälkeen Reijo ei ole koskaan nukkunut autossa niin sikeästi, ettei pieninkin poikkeava ääni saisi häntä hereille. Helsinkiin yhtyeen piti onnettomuuden jälkeen liftata. Rekkakuski otti muusikot ja soittovehkeet tien poskesta kyytiinsä, ja öinen paluumatka sujui rekan umpilavalla säkkien seassa kyyhöttäen.
Helsingissä asuessaan Reijo kävi kahdesti voittamassa iskelmälaulukilpailut, ensin Korsossa ja sitten Helsingin Kauppakorkeakoululla. Siellä hän lauloi vappuna 1961, ja siihen loppui hänen laulukilpailu-uransa, jonka hän oli aloittanut kolme vuotta aikaisemmin kotipuolessaan Kymenlaaksossa.
Levytysmahdollisuus sinetöityi varsinaisesti Eero Väreen kautta. Hän järjesti oppilailleen koelaulutilaisuuden, johon hän oli kutsunut levy-yhtiöiden edustajia. Pianisti Asser Fagerström säesti kymmeniä toiveikkaita nuoria. Heistä vain kaksi pääsi levystyssopimuksen tekoon. Toinen oli Reijo ja toinen Hilkka Kotamäki, joka tuli myöhemmin tunnetuksi lottotyttönä.
Tilaisuus pidettiin Helsingin Kulttuuritalolla. Jaakko Salo on myöhemmin muistellut, että kun arka, vaatimaton ja selvästi ruumiillisissa töissä karaistunut nuorukainen asteli mikrofonin ääreen, hän ei paljon odottanut. Reijo esitti kappaleen Me rakastavaiset, jolla Luxemburg oli voittanut vuoden Eurovision laulukilpailun ja jonka Leif Wager oli levyttänyt suomeksi. Salo yllättyi: kaverihan on komeaääninen ja valmis laulaja.
Reijo ei ymmärrä, miten hän keksi tuon kappaleen koelaulukseen, sillä hän ei ollut mitenkään harjoitellut sitä, kuullut vain muutaman kerran. Siihen aikaan hänellä ei ollut asunnollaan edes magnetofonia, jolta sävelmää olisi voinut kerrata uudelleen ja uudelleen.
Jaakko Salo oli tuotantopäällikkönä Scandia-Musiikki Oy:ssä. Se oli yksi sen ajan viidestä suuresta levy-yhtiöstä ja sen tähtiä olivat muiden muassa Laila Kinnunen, Eino Grön, Georg Malmsten ja Pirkko Mannola. Reijo teki Scandia-Musiikin kanssa levytyssopimuksen.
Toukokuun 12. päivänä 1962 taltioitiin Reijon ensilevylle kappaleet Aila ja Yön hetket. Levytysstudiona oli Helsingin Kulttuuritalon näyttämö. Lavalla oli kaksi vahvistinkaappia, orkesteri ja Reijo. Valmista piti tulla yhdellä otolla. Ensimmäisellä otolla kitaristi soitti yhden kohdan pieleen, ja toisella otolla sama toistui. Omasta ammattitaidostaan varma ja ylpeä rumpali hermostui ja huusi kitaristille, että harjoittele kotona.
Tämän Reijo muistaa päivästä, jona hänen levylaulajanuransa alkoi. Hänen toiselle levylleen tulivat kappaleet Kellot soi ja Krysanteemi, ja syksyllä hän meni vielä kolmannenkin kerran Kulttuuritalolle levyttämään. Silloin syntyi Satumaa.
Unto Mononen oli säveltänyt ja sanoittanut Satumaa-tangon alle kaksikymppisenä nuorukaisena, alun perin calypsoksi. Henry Theel oli levyttänyt sen vuonna 1955, mutta levy ei herättänyt ihmeempää huomiota. Mononen paranteli hieman sävellystään ja tarjosi sitä Jaakko Salolle Scandia-Musiikkiin. Salo sanoi, että kokeillaan. Hänellä oli heti mielessään uusi laulaja Reijo Taipale, jolle se ehkä sopisi.
Satumaa ei herättänyt aluksi Reijossakaan ihmeempiä tunteita. Teksti tosin oli sillä tavalla kiehtova, että se sai mielen liitoon. Siinä ei petetty eikä jätetty. Siinä oli sen sijaan jotain harrasta ja ylevää.
Kun Reijo meni Kulttuuritalolle, näki orkesterin ja alkoi valmistautua suoritukseensa, mielessä käväisi ykskaks ajatus, että nyt taidetaan olla vähän suuremman äärellä. Satumaa purkitettiin yhdellä otolla. Kun Reijolta levytyksen jälkeen kysyttiin, miten meni, hän vastasi, että menihän se jotenkin. Hän oli nimittäin huolestunut siitä, että hän oli joutunut laulamaan pienessä nuhakuumeessa.
Levytyksen jälkeen Reijo otti Satumaan keikkaohjelmistoonsa. Se alkoi herättää tanssipaikoilla ylimääräistä liikehdintää, usein pientä kohahdustakin. Se toi iltaan ikään kuin oman hetkensä. Se ei ollut mikä tahansa tanssikappale.
Syksyllä 1962 moni jo aavisti, että Satumaasta tulisi Reijon tulkitsemana menestyslevy. Talvella se nousi listoille, ja Reijon tie tähtiin oli auki.
Artikkeli on poiminta kirjasta Satumaa — Reijo Taipaleen tarina. Hellevi Pouta. Karisto Oy, 2017.
Reijo Taipale: Elämän parketeilla -kokoelma saatavilla vain Valituilta Paloilta. Tilaa omaksesi!
Lue lisää:
