Kroatia hurmaa

Luo: 04/26/2012 - 16:24

Etsiessään sukuaan pieneltä kroatialaiselta saarelta kirjoittaja löysi kokonaisen elämäntavan.

90-metrisellä jyrkänteellä Adrianmeren ylle kohoava Strugan majakka on ollut Kvintan suvulla vuosisatojen ajan.
Kuva: 
Aaron Huey

Olen kuullut varoituksia, että Jure Kvinta, kuten niin moni muukin Dalmatian saarilla Kroatiassa elävä ihminen, kärsii pomalosta. Jure toimii majakanvartijana Lastovolla, yhdellä Dalmatian kaukaisimmista saarista, ja Juren apu on ehdottoman tärkeää matkani onnistumiselle. Pomalo on kuitenkin tila, joka valtaa ihmisen niin täysin, että se uhkaa vesittää päämääräni.

Lastovo on kerta kaikkiaan lumoava saari kalkkikivihuippuineen ja suojaisine lahdelmineen. Sen viinitarhojen ja oliivilehtojen ympäröimässä keskiaikaisessa kylässä asuu vain hieman yli 800 asukasta. Itse majakka on mahtava maamerkki, joka kohoaa kimmeltävän Adrianmeren ylle 90-metrisellä jyrkänteellä. Jure on majakanvartija kolmannessa polvessa: hän on perinyt toimen isältään, joka puolestaan peri sen omalta isältään.

Adrianmerellä on 48 kroatialaista majakkaa, mutta vain Lastovon majakalla on minulle henkilökohtaista merkitystä, nimittäin yhteys nimeeni. Maailmassa ei ole paljon ihmisiä, joiden sukunimi on Kvinta, joten tavoitteeni on selvä. Matkustan Lastovoon, tapaan Juren, selvitän olemmeko sukulaisia ja jos näin on, kerskun jatkossa yhdysvaltalaisille maanmiehilleni sillä, että suvullani on upea majakka Euroopassa.

Suunnitelmassani on kuitenkin yksi heikkous. En ole ottanut huomioon pomaloa. Sen vaikutukset alkavat paljastua puolessa välissä viiden tunnin lauttamatkaa manterelta Splitin kaupungista. Huomaan, että kanssamatkustajillani alkaa olla vaikeuksia pitää vaatteita yllään. Vaaleaverikkö on heittänyt paidan päältään ja nauttii auringosta pitsisissä rintaliiveissään. Kaksi keski-ikäistä miestä on niin ikään hylännyt paitansa ja tilannut lisää olutta. Siihen mennessä kun alan erottaa Lastovon horisontissa, useat miehistön jäsenet ovat yhtyneet miesten veisaamiin kroatialaisiin kansanlauluihin.

”Pomalo”, italialainen mummeli vieressäni tuhahtaa ja pudistelee päätään. Hän selittää minulle, että pomalo on dalmatialainen elämänfilosofia, jossa yhdistyvät aatteet ”rauhassa”, ”hitaasti”, ”vailla huolia” ja ”ehkä huomenna”. Tämä on mummon mukaan oikein hyvä asia, niin kauan kuin mitään ei tarvitse saada aikaiseksi.

Olin elänyt siinä uskossa, että Jure olisi minua vastassa Lastovon lauttasatamassa. Mutta kun kaikki matkustajat ovat kaikonneet, huomaan jääneeni yksin matkalaukku kädessäni. Jurea ei näy missään. Kaivan kännykän esiin. ”Hei Jure, täällä on Paul Kvinta.”

”En pääse hakemaan sinua”, hän sanoo ja kuulostaa siltä kuin olisi juuri herännyt päiväunilta. ”Ota taksi.”

”Taksi?” Täällä ei ole takseja. Kylään on lähes kymmenen kilometrin matka, ja majakalle sieltä vielä kolme kilometriä lisää.

”Soitan sinulle sellaisen”, Jure tokaisee.

Pomalo.


Keskiaikaisen Lastovon kylän katu.
Kuva: Aaron Huey

Taksi viilettää männiköiden läpi ja kukkuloiden yli, kunnes viimein näen vilahduksen majakasta tuulenpieksämällä niemenkärjellä. Näky kuiskii korvaani muistumia siitä, mitä kuulin manterella: ”Olemme merenkävijäkansaa. Olemme olleet jo vuosisatojen ajan.”

Kroatialla on 1 185 saarta kallioisen rannikkonsa edustalla. Saarilla on käyty meritaisteluita jo antiikin Rooman aikana. 1800-lukuun mennessä Itävalta-Unkarin keisarikunta oli pystyttänyt saarille 48 majakkaa. Kroatian itsenäistyttyä vuonna 1991 hallitus kunnosti useita majakoita, ja moneen niistä tehtiin myös majoitustilat. Nykyään matkalaiset voivat yöpyä 11 majakassa, joista yksi on Juren majakka Lastovon saarella.

”Herra Kvinta?” joku nainen kysyy, kun astun taksista. Hän nojaa majakkaa kiertävään kivimuuriin. Hän lausuu nimeni ”kuinta”, ei ”kavinta”, niin kuin itse teen.

Nainen on Nada, Juren vaimo, ja hän selittää Juren olevan asioilla ja palaavan pian. Nadalla on kastanjanruskeat hiukset, ystävälliset silmät ja hurmaava hymy.

Kaivan lehtiöni esiin ja alan tykittää kysymyksiä. Onko Juren suku alun perin Kroatiasta? Kauanko Kvintat ovat asuneet Lastovossa? Missä…

Nada nostaa kätensä torjuvasti pystyyn. ”Ei töitä”, hän kieltää. ”Kahvia.”

Nada tuo kuistin puutarhapöydälle kaksi kahvikuppia ja kaksi snapsilasia. Hän kaataa niihin paksua turkkilaista kahvia ja rakia, viinirypäleistä valmistettua paikallista viinaa. ”Zivjeli!” hän huikkaa ja kilistää lasia kanssani.

Usean vahvistavan kierroksen jälkeen hoipertelen majakalle. Vuonna 1839 pystytetty rakennus koostuu yksikerroksisesta, valkoiseksi kalkitusta rakennuksesta ja kalkkikivitornista.

Jätän tavarani huoneeseen ja kapuan 98 porrasta tornin huipulle, jossa on puolitoistametrinen pyörivä lasilinssi ja huikaisevat näkymät Adrianmerelle. Katson etelään, jossa minun ja Italian saappaankoron välissä on yli 160 kilometriä avomerta. Astun ulkotasanteelle ja näen Kvintan perheen kasvimaan, rakin käyntisammiot ja Juren kalanperkuupöydän, jossa hän käsittelee päivittäisen saaliinsa. Kaukaisuudessa erotan päällystämätöntä tietä puksuttavan mopedin.


Toimittaja Paul Kvinta tähyää merelle majakan tornista.
Kuva: Aaron Huey

Laskeutuessani tornista Jure astelee portista. Esittelen itseni.

ILMOITUS, SISÄLTÖ JATKUU ALLA
ILMOITUS PÄÄTTYY

”Niin niin”, hän toteaa. ”Olet Kvinta, tiedän.” Jure muistuttaa leijonaa kiharine kutreineen, pistävine katseineen ja monen päivän sänkineen.

”Saatamme olla sukua”, esitän toiveikkaana.

”Ehkä”, hän sanoo. ”Ehdimme kyllä käsitellä sen asian. Oletko jo saanut kahvia?”

Nada kaataa meille lisää kahvia ja rakia. Kun ymmärrän, ettemme aio hetkeen puhua sukututkimuksesta, tiedustelen saaren ajanviettomahdollisuuksista. Olen kuullut vaelluksista, sukelluksista ja veneilystä.

”Voisit ottaa päiväunet”, Jure ehdottaa sen sijaan.

Lähden kuitenkin tutustumaan Lastovon kylään vain huomatakseni, että kaikki tekevät samaa kuin Jure ja Nada – juovat kahvia ja kuluttavat aikaa. Kahviloissa vanhat miehet nauravat ja keskustelevat. Tilaan cappuccinon, ja tuossa tuokiossa juttelen valkohapsisen Luka Fulmizin kanssa. ”Taloni on tuhat vuotta vanha. Olemme asuneet siinä 40 sukupolven ajan”, hän kertoo. Haluaisinko nähdä sen?


Lastovon kylä on rakennettu amfiteatterin muotoon vuoren rinteelle. Kylä katsoo sisämaahan päin, jotta se olisi piilossa ohi kulkevilta laivoilta.
Kuva: Aaron Huey

Kiipeämme Fulmizin kanssa Lastovon kapeita, kivettyjä katuja. Kylä on rakennettu rinteeseen, luonnon omaan amfiteatteriin, joka avautuu sisämaahan meren sijaan.

Kun venetsialaiset vuonna 998 olivat tuhonneet merenrantakaupungin rangaistuksena siellä harjoitetusta merirosvouksesta, asukkaat rakensivat uuden kylän piiloon ohi kulkevilta laivoilta, muun maailman näkymättömiin.

Luka Fulmizin nelikerroksisessa talossa on paksut seinät ja hulppea veranta. Välittääkseen minulle käsityksen talon pitkästä iästä hän johdattaa minut sisäkaivolle. Kaivon reunakiveen on hioutunut 13-sentin syvyinen ura, jonka köydet ovat siihen kaivertaneet. Tuhannen vuoden vedennoston jäljet. ”Mutta miksi juoda vettä kun viiniäkin on tarjolla?” Fulmizi kysyy.

Hän laskee minulle terässammiosta lasin punaviiniä. Hänen rypäleensä ovat kuulemma peräisin 1 500 köynnöksestä, joita hän hoitaa kylän lähistöllä. ”Vienti on vaikeaa. Olemme niin eristyksissä. Valmistamme siis viiniä vain itsellemme.” Luka Fulmizi siemaisee lasistaan ja lisää: ”Nautimme elämästä.”

Erottuani Fulmizista haen uutta näkökulmaa saareen kipuamalla 417-metrisen Hum-kukkulan laelle, joka on Lastovon korkein kohta. Mihin tahansa katsonkin, näen vain suunnattomasti vettä, ja tajuan vihdoin, miten eristäytynyttä elämää saarella eletään. Ymmärrän nyt hyvin, että täkäläiset saattavat suhtautua varautuneesti yli-innokkaisiin muukalaisiin, jotka eivät edes malta istua paikoillaan.

Päätän antautua pomalolle.


Saarilla voi harrastaa vesiurheilulajeja, esimerkiksi snorklausta. Laitesukeltajat voivat tutustua antiikin Rooman aikaiseen hylkyyn.
Kuva: Aaron Huey

Onnistun kuitenkin seuraavina päivinä sukeltamaan roomalaiselle hylylle Lastovon koillispuolella ja matkaamaan veneellä Glavatin saarelle, noin 135 metriä leveälle maakaistaleelle, katsomaan sen majakkaa.

Mutta enimmäkseen vain lorvailen Juren ja Nadan kanssa. Juttelemme musiikista. Juttelemme jalkapallosta. Jure vie minut kalaan. Nada valmistaa erinomaisia aterioita saaliistamme: paistettua boniittia, grillattua hummeria, mustekalagulassia. Kaikki huuhdotaan alas viinillä.

Vähitellen suvun historia alkaa nousta keskusteluihin. ”Kun isoisäni oli majakanvartijana, tämä paikka kuului Italialle”, Jure aloittaa. ”Kun isäni oli täällä, elettiin Jugoslaviassa. Nyt ollaan Kroatiassa. Olemme asuneet kolmessa eri maassa, muttemme ole lähteneet minnekään!”


Jure Kvinta ja päivän saalis.
Kuva: Aaron Huey

Yhtenä iltana, reippaasti viiniä nautittuamme, isäntäparini kasaa eteeni kirjoja, valokuvakansioita ja kaikenlaisia asiapapereita. Yhden kirjan mukaan Kvintan nimi esiintyy Lastovolla jo 1600-luvulla. Hmm. Isoisoisäni oli lähtöisin nykyisestä Tsekin tasavallasta.

”Itävalta-Unkarin keisarikuntaan kuului niin kroaatteja kuin tsekkejä”, Jure selittää. ”Ehkä he muuttivat keisarikunnan sisällä.”

Jure selittää, kuinka he kasvattivat kaksi lasta onnellisina täällä majakassaan.

”Perhe”, Nada huokaisee ja hänen silmänsä kostuvat.

”Perheelle!” Jure nostaa lasinsa. ”Zivjeli!”

”Onko sinulla lapsia?” Nada kysyy. Kerron pienestä orpokodissa asuvasta tytöstä, jonka minä ja vaimoni yritämme saada adoptoitua. Tieto kiehtoo Nadaa, ja hän nappaa käteni ja alkaa lukea tulevaisuutta kämmenestäni. Jure kääntää. ”Saat tyttäresi, Kvinta”, he vahvistavat.

”Zivjeli!”

Nauramme. Meillä ei ole minkäänlaisia todisteita sukulaisuudestamme, mutta pomalon taian ansiosta Jure ja Nada hyväksyvät minut avosylin perheeseensä. Mitä majakkaan tulee, en ainoastaan saa kerskua sillä, voin myös kutsua sitä kodiksi.

Zivjeli!



Tämän jutun kirjoittaneen toimittajan Paul Kvintan adoptioprosessi sai onnellisen lopun: Marcela-tytär on nyt 4-vuotias ja on asunut Paulin ja tämän vaimon kanssa Yhdysvaltain Washington D.C:ssä lähes kaksi vuotta. Paul aikoo vielä jonakin päivänä viedä tyttärensä vierailulle Lastovoon.

NATIONAL GEOGRAPHIC TRAVELER -LEHDESTÄ (TOUKO/KESÄKUU 2011), © 2011 NATIONAL GEOGRAPHIC SOCIETY, WASHINGTON, D.C

Osallistu keskusteluun!